Joulukuu 2008, Kreikka: yritys paikantaa kamppailumme voima ja rajat

Blaumachen

(english :: ελληνικά :: français :: other languages)

‘Rajoilta poliisiasemille, demokratia murhaa’ (iskulause seinässä)

Vaikka valtio ja spektaakkeli yrittivät pelkistää joulukuun 2008 tapahtumat ”nuorisomellakoiksi”, joissa nuorten iälle ominainen herkkyys oikeuttaa reaktion aikuisten maailmaa vastaan, niin nämä ovat tärkeimpiä historiallisia tapahtumia Kreikassa viimeiseen 35:en vuoteen. Joulukuussa pieni osa tällä maailmankolkalla elävästä työväenluokasta kapinoi. Toiminnallaan se kritisoi nykyisiä sosiaalisia suhteita, työtä, tavaraa, valtiota. Tämä tuhoava ja samalla luova kritiikki oli antikapitalistista, ei reformistista; se ilmaisi tarvetta päästä eroon kapitalistisista suhteista.

”Muista, muista 6. joulukuuta” kuului eräs iskulause eräässä Ateenan seinässä. Siitä yöstä alkaen nuorten (ja muidenkin) proletaarien joukon toiminta puhui: se hyökkäsi kyttiä ja poliisiasemia vastaan, sytytti pankkeja tuleen, tuhosi ja ryösti tavarataloja, vandalisoi ministeriöitä, valtasi yliopistoja, kaupungintaloja ja muita julkisia rakennuksia. Hyökkäykset kalliita kauppoja vastaan alkoivat heti ensimmäisenä yönä; yhteys 15-vuotiaan pojan murhan ja pääoman ylimielisyyden välillä tuotiin esille suoraan ja selkeästi. Autokauppoja, liikennevaloja, pysäkkejä, siis kaupunkiliikenteen eri puolia vastaan hyökättiin säännöllisesti. Pankit, jotka symbolisoivat rahan ylivaltaa ihmisten tarpeisiin nähden ja edustavat sitä kaupunkitilassa, joutuivat raivokkaiden hyökkäysten kohteeksi; kapinan ensimmäisten päivien aikana niitä yritettiin polttaa vähän väliä.

Kaduilla oli koululaisia, heidän joukossaan monia toisen polven maahanmuuttajia, yliopisto-opiskelijoita, nuoria työläisiä ja työttömiä, paikallisia ja maahanmuuttajia, ”ryysy”köyhälistöä ja joitain ”vakituisia” työläisiä. Maailmanlaajuisen kapitalismin kriisin valjetessa kapina osoitti ”nuorten selkeän käsityksen siitä, että heidän tulevaisuutensa on ryöstetty jo etukäteen” (kuten Mike Davis sanoi haastattelussa kreikkalaiselle päivälehdelle [1]). Se ei ollut poliisiväkivallan tai repression vastainen liike. Se, että proletaarien hyökkäys kohdistui repression voimiin, voidaan ymmärtää, jos merkityksettömän kytän laukaus nähdään oikeassa valossaan: ilmaisuna valtion toimimisesta yhä kurinpidollisemmalla tavalla proletariaattia vastaan, jonka uusintaminen [2] käy yhä vaikeammaksi nykypäivän kapitalistisessa maailmassa. Se ei myöskään ollut hallituksen vastainen liike. Kapinallisten toiminta, jonka lähtökohtana oli nykypäivän paska elämä [3], suuntautui kapitalistisen maailman tulevaisuutta vastaan.

On syytä tarkastella miten Ateenan keskustan kaupunkitilan erityispiirteet myötävaikuttivat proletariaatin eri osien yhteentulemiseen kapinan aikana, kun ”jatkuvassa kapinassa” olevien ja maahanmuuttajien kaupunginosat erottava muuri murtui. Patision-bulevardi näytteli jälleen kerran tätä historiallista luokkataistelujen bulevardin osaa. Se sijaitsee maantieteellisessä kolmiossa, jonka kärjet vastaavat kolmea maailmaa. Exarchian alueella käydään jatkuvaa ‘matalan intensiteetin sisällissotaa’, [joka] näyttää pitkän aikaa luonnehtineen poliisin ja eri nuorisoryhmien välistä suhdetta (Mike Davis). Se on antikulttuurin ja erilaisten alakulttuurien kaupunginosa. Se on myös alue, jolla (enemmän tai vähemmän) radikaalit poliittiset ajatukset leviävät ja ovat jatkuvassa käymistilassa. Se näyttää ”galatialaisten kylältä” keskellä kauppatavaran ja turvallisuuden metropolia. Historiallisesti se on ollut kumouksellisen toiminnan ”työpaja” ja kiihkeiden yhteiskunnallisten kamppailujen maaperää. Omonia-aukion ja Pireus-kadun tienoilla sijaitseva maahanmuuttajien kaupunginosa on puolestaan ollut viime vuosina paikka, jossa monikansallisen proletariaatin kaikkein kurjimmassa asemassa olevat osat kokoontuvat. Kolmannessa kärjessä taas on Ermou-kadun, Syntagma-aukion / Kolonakin kaupunginosan alue. Nämä ovat vaurauden ja valtiovallan seutuja; se, että ne sijaitsevat hylkiöiden ja kurittomien naapurissa, on provosoivaa. Näiden alueiden lähekkäisyys, joka johtuu siitä, ettei Kreikan valtio ole kyennyt toteuttamaan kaupungin keskustassa ”kasvojen kohotusta” ja puhdistusta (kuten monissa Euroopan metropoleissa on tehty), luo tulenaran sekoituksen, joka joulukuussa räjähti. Elämän halventamisesta ja epävarmaksi muuttumisesta seuranneen vastareaktion eri puolet kohtasivat toisensa levottomuuksissa. Siksi kapina hajaantui laajalle, tuli levisi ja uhkasi polttaa suuren osan maasta. Kun valtio aneli rauhanomaisia ja symbolisia mielenosoituksia, mellakoijat etsivät lähiseuduiltaan valtion rakennuksia vallattavaksi tai hyökkäyskohteeksi. He yrittivät kaikin keinoin julistaa, että vihollinen on kaikkialla.

‘Me olemme kuva tulevaisuudesta’ (iskulause seinässä)

Joulukuu on historiallisesti merkittävä, koska toiminnan muodot, joista se koostui, synnyttävät tarpeen ylittää proletaarien maailmaa vastaan esittämän kritiikin sisältö. Joulukuu on kapitalistisen suhteen uusintamisen nykyinen kriisi, koska kapinallisten koostumus ja heidän toimintamuotonsa osoittavat kapitalistisen yhteiskunnan olevan umpikujassa. Riippumatta siitä, millä nimellä pääoma kapinallisia kutsuu (koululaiset tai yliopisto-opiskelijat, epävarmassa tilanteessa elävät nuoret työläiset, maahanmuuttajat), he ovat niitä proletaareja joiden tulevaisuutta pääoma ei näytä haluavan taata. Heidän “ei tulevaisuutta” -tilanteensa uhkaa samalla sekä muuta proletariaattia että pääomasuhdetta itseään.

Joulukuun tuhoava toiminta oli sosiaalista ja hajautui laajalle. Jos tämän toiminnan jatkuminen ja laajentuminen entisestään olisi historiallisesti mahdollista, tulisi kysymys proletariaatin tekemästä pääoman kumoamisesta ajankohtaiseksi. Tässä mielessä joulukuu paljasti mahdollisuuden kumota pääoma tulevaisuudessa; se oli irtiotto luokkakamppailujen historiallisesta menneisyydestä. Pääoman kumoaminen, joka tarkoittaa luokkien lakkauttamista ja siksi myös proletariaatin lakkauttamista ja uusien välittömien sosiaalisten suhteiden luomista ihmisten kesken, tarkoittaa kommunismia. Uusi maailma voi syntyä ainoastaan vanhan maailman tuhoamisen kautta. Tässä on se kuva tulevaisuudesta, jonka joulukuu esitti: vain rakennusten, tuotantovälineiden, jakeluverkostojen, jokaisen pääomaa ylläpitävän tilanteen ja paikan tuhoaminen voi luoda kommunismin kannalta välttämättömät olosuhteet. Vasta kun jokapäiväistä toimintaa ei voi erottaa kapinallisesta toiminnasta, on luokkien lakkauttamisen, siis työn ja arvon lakkauttamisen mahdollisuus käsillä. Ainoastaan kaupunkitilan tuhoamisen kautta voidaan kyseenalaistaa ajan jakaminen työn ja siitä erillisen muun toiminnan aikaan, samoin kuin tilan jakaminen tuotannon ja siitä erillisen uusintamisen tiloihin. Kuten Marx kirjoitti Grundrissessä 1800-luvulla: ”Ihmisten väliset suhteet esineellistyvät, koska vaihtoarvo on luonnostaan materiaalinen”. Arvon lakkauttaminen voi alkaa ainoastaan esineiden tuhoamisella. Kun tästä tuhoamisesta tulee niin yleistä, että proletariaatin on keksittävä miten elää olematta enää proletariaatti, vasta silloin kommunismi tulee mahdolliseksi. Kommunismi ei ole “julkisten tilojen haltuunottoa”, eikä pääoman piirissä tuotettujen tuotteiden “jakamista kaikille”, eikä tehtaiden “itsehallintoa”, jotka eivät voi olla muita kuin arvon tuottamisen paikkoja. Se ei voi myöskään olla vain “väkivaltaa”, “valtion vastustamista” tai “rakennusten tuhoamista”. Uudet suhteet tarkoittavat kommunististen toimintamuotojen yleistymistä, joihin ryhdytään siksi, että ne ovat sekä kamppailun että elämän jatkumisen kannalta välttämättömiä. Kommunisointi tarkoittaa kaikkia pääoman vastaisen konfliktin tarpeesta johtuvia kommunistisia käytäntöjä yhdessä, ja niiden yleistymistä pisteeseen, jossa perääntyminen ei ole enää mahdollista. Tämän prosessin historiallinen lopputulos on kommunismi: ei “tuotannon itsehallinto” vaan lopun tekeminen elämän jakamisesta tuotantoon ja uusintamiseen. Ei “julkisten tilojen haltuunotto” vaan kaupunkitilan sanelemien jakojen lakkauttaminen. Joulukuun kapina viittasi tulevaisuuteen, mutta se keskeytyi. Kapinan jälkeen luokkataistelun sisältö muutti muotoaan ja palasi vaatimaan parempia palkkoja ja työehtoja [4]. Kun proletaarien kamppailuissa ei tunnisteta, että elossa pysyminen tarkoittaa kamppailun jatkamista kaikkia pääoman muotoja vastaan, niin pääomasuhteen muotoa voidaan kyllä muuttaa, mutta näiden kamppailujen osaksi jää puolustaa oikeuksiaan pääoman sisällä. Kommunisointi ei puolusta vaihtoehtoista tapaa elämän järjestämiseksi; kommunisointi ei puolusta; se jatkuu. Kommunisointi on vain vallankumoukseen itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, siis vallankumous vallankumouksen julistamista (mikä tarkoittaa vastavallankumousta) vastaan; vallankumous vallankumouksen sisällä.

‘Takaisin normaaliin? Ei vaikka ampuisitte meitä’ (iskulause seinässä)

Jos halutaan puhua pääoman lakkauttamisesta, niin joulukuun kapinasta kirjoitettavassa kertomuksessa on tarkasteltava mitä eri sukupuolia [5] edustavat proletaarit tekivät, mitkä olivat heidän toimintansa rajat ja mitä he pystyvät tekemään tulevaisuudessa.

Uuteen maailmaan viittaavaa toimintaa olivat, ristiriidoistaan huolimatta, hyökkäykset rakennuksia ja myymälöitä vastaan, tavaroiden ryöstely, ammattiliittojen vastainen toiminta joka näkyi GSEE:n valtauksessa, ja koululaisten villit hyökkäykset poliisiasemia vastaan. Nämä toiminnan muodot ovat tärkeitä, koska ne eivät esitä vaatimuksia. Yhtä tärkeää oli huomattava maahanmuuttajien osallistuminen, joka osoittaa, että proletaarien keskinäiset vastakkainasettelut kyseenalaistetaan vain kun kamppailu kohdistuu pääomaa vastaan. Käsittelemme myös “antiautoritaaristen/anarkististen piirien” roolia, koska ne antoivat erityisen panoksen joulukuun liikkeeseen, sekä yhteiskunnallisen väkivallan kysymystä sen erityisen tärkeyden vuoksi. Sekä joulukuun kapinan historiallisia rajoja että sen tulevaisuuden näköaloja käsitellään erikseen tekstin viimeisessä osassa.

‘He raunioittavat elämämme; me tuhoamme kaiken saadaksemme elämämme taas omiin käsiimme’ (iskulause seinässä)

Kapinalliset proletaarit eivät esittäneet vaatimuksia, eivät peränneet mitään oikeuksia, sillä “he tietävät hallitsevan luokan haluttomuuden vastata mihinkään sellaisiin vaatimuksiin, koska he kokevat sen joka päivä”, kuten lentolehtinen vallatulta ASOEE:ltä totesi. Joulukuun päivät tekivät selväksi, että kapitalismin kriisi on myös politiikan kriisi. Kapinalliset tuhosivat tai valtasivat valtion rakennuksia, siis kollektiivisen kapitalistin ja yhteiskuntaa uusintavan mekanismin rakennuksia, joita voitaisiin vaatimuksia esittävässä kamppailussa käyttää kompromissin etsimiseen. Heidän hyökkäyksensä julkisia rakennuksia vastaan tarkoittivat samaa kuin vaatimusten puuttuminen. “Suurin skandaali eivät olleet polttopullot tai myymälöiden rikotut ikkunat, vaan se, ettei ollut mitään uudistusvaatimuksia (eikä siis myöskään mitään mihin tarttua mielenosoitusten hallitsemiseksi, kuten tavallisesti)”, sanoi Mike Davis samassa haastattelussa.

Joulukuun vuoropuheluun alistumaton luonne merkitsee irtiottoa valtavasta ja kauan kestäneestä vuosien 2006-07 opiskelijaliikkeestä, joka muodostaa kapinan historiallisen taustan. Tuolloin nuorten proletaarien yksi osa, yliopisto-opiskelijat, kapinoivat, mikä on yhteiskunnallisesti erittäin merkittävää Kreikassa [6]. Tuo liike vastusti (tulevaisuuden) korkeasti koulutetun työvoiman uusintamisen vaikeuttamista. Sisäisistä ristiriidoistaan ja konflikteistaan huolimatta opiskelijaliike oli kuitenkin vaatimuksia esittävä kamppailu (se vaati korkeasti koulutetuille työntekijöille parempaa asemaa työmarkkinoilla). Ollessamme osa tuota liikettä, ja törmätessämme siihen, miten huonosti se levisi yliopiston ulkopuolelle, uskoimme että yksityiskohtaiset vaatimukset voisivat olla poliittinen työkalu työväenluokan sisäisen jakautuneisuuden purkamiseksi. Hyökkäys uusintamisen edellytyksiä vastaan on yksi kapitalismin uudelleenjärjestelyjen olennaisista piirteistä. Kun koimme sen nahoissamme – kukin meistä omalla tavallaan – uskoimme, että “perustulon” vaatiminen palvelisi tuota tarkoitusta, ja niinpä muotoilimme siitä liikkeessä erityisen version, jonka mukaan opiskelusta pitäisi maksaa palkkaa. Tämä oli yksi niistä vaatimuksista, joissa ilmeni työväenluokan vastarinta pääoman suuntaukselle, nykyisessä historian vaiheessa, vähentää välillisiä palkkoja leikkaamalla sosiaalietuuksia ja ajamalla sitäkin enemmän työvoiman uusintamisen alistamista suoraan palkkasuhteelle. Yritimme korostaa, että työväenluokan palkkaa saamattomien osien toiminta on – kullekin omista syistään – työtä, siinä mielessä että pääomasuhdetta uusinnetaan. Siksi me ajattelimme, että kun “perustulon” vaatiminen nostaa esiin kysymyksen opiskelijoiden, työttömien ja kotiäitien ja yleensä ottaen kaikkien työmarkkinoiden ulkopuolella olevien aseman parantamisesta, se johtaisi meidän kaikkien palkansaajien kykyyn kyseenalaistaa pääomasuhde yhdessä paremmasta asemasta käsin. Niin ollen yritimme esittää sen liikkeen sisällä kumouksellisena vaatimuksena; tämän esityksen ristiriitaisuuden pystyimme käsittämään vasta joulukuun jälkeen. Vain pieni radikaali osa opiskelijaliikkeestä reagoi myönteisesti tähän vaatimukseen. Joulukuun kapina sai meidät käsittämään miksi. Proletariaatin pirstoutuminen on luonteeltaan historiallista, emmekä niin ollen voi pitää sitä pelkästään työväenluokan heikkoutena tai tappiona; samaan tapaan emme voi pitää työväenluokan aiempaa historiallista tilannetta, siis pääoman aiempaa muotoa, voittona. Proletariaatti on 1960-1970 -lukujen kamppailuissa koetun tappion ja vastavallankumouksen jälkeen jakautunut toisiaan kohtaan vääjäämättä vihamielisiin palkansaajien ja palkattomien ryhmiin, koska työmarkkinoilla vallitseva yleinen olosuhde on epävarmuus. Epävarmuuden yleistyminen ei kuitenkaan voi johtaa “epävarmassa tilanteessa elävien työntekijöiden yhtenäisyyteen”, koska epävarmuuden seuraukset, ja lähinnä vaikeus heidän uusintamisessaan työläisinä, vahvistavat jo meneillään olevaa työläisidentiteetin hajoamista, mikä johtuu pääoman uudelleenjärjestelyjen aikaansaamasta tuotannon pirstoutumisesta ajassa ja paikassa. Kapitalismi on kuitenkin kahden luokan välinen suhde, ja työväenluokan uusintamisen ongelma on myös pääoman ongelma. Joulukuun kapina oli käytännöllistä kritiikkiä tuota meidän näkökulmaamme kohtaan, koska se osoitti meille, että pirstoutumista ei kyseenalaisteta vaatimuksilla, jotka vetoavat proletaarien olosuhteisiin edellisessä historiallisessa vaiheessa; tänään se voidaan kyseenalaistaa ainoastaan kapinan aikana: pääomasuhteeseen itseensä kohdistuvan käytännöllisen kritiikin aikana, nimittäin kritiikkinä joka kohdistuu proletaarien olemassaoloon työvoimana.

Vaatimuksien puuttuminen oli yhtä kuin epämuodollisen järjestäytymisen, siis kaveriporukoiden ja jengien yleisyys kaduilla. Ei esitetty mitään virallisia kutsuja mielenosoituksiin; ensimmäisten päivien aikana mielenosoitukset kaupungin keskustoissa tarjosivat yksinkertaisesti kapinallisten proletaarien tuhoamishalun kokoontumiselle tarpeellisen tilan. Tätä kuvastivat villin yksinkertaiset bannerit, joissa luki vain “Murhaajat!”, samalla kun poliittisten tai ammattijärjestöjen (hyvin harvat) bannerit paljastivat heidän tarpeensa ottaa etäisyyttä niin kutsuttuun “sokeaan” ja “suuntaa vailla olevaan” väkivaltaan. Mellakoijat järjestivät toimintansa välittömien suhteidensa (jotka laajenivat ennalta olemassa olevien ystävyyssuhteiden yli) ja yhteisen konkreettisen toiminnanhalun varaan. Koska tällaisilla epävirallisilla ryhmillä ei ole toimistoja, eivätkä ne julkaise poliittisia esitteitä eivätkä pidä mitään kirjaa itsestään, niiden osaksi jää kadota nimettöminä historiaan, ja siksi niiden toiminnasta on vaikea tehdä merkintöjä. Ne ovat provokaattorien ryhmiä, joiden toimintaa puolueet eivät voi kontrolloida, ne ovat ääniä, jotka keksivät omaperäisiä iskulauseita, ja ne ovat aineksia, jotka muodostavat “huppupäiden” kollektiivisen subjektin. Epäviralliset kaveriporukat eivät ota vastuuta teoistaan, koska niitä ei kiinnosta poliittisten etuuksien tai asemien tavoittelu; ne ovat yllättävä hahmo, joka on määräävässä roolissa tapahtumissa, ja joka sitten katoaa. Toisen sukupolven maahanmuuttajista antiautoritaarisiin/anarkistisiin kollektiiveihin, jotka jäsentensä välittömistä suhteista johtuen toimivat kadulla enemmän jengien [7] kuin poliittisten järjestöjen tapaan, epäviralliset ryhmät olivat kiistämättä pääosassa joulukuun kapinan ensimmäisten päivien järjestämisessä.

Sillä, että nuo ryhmät olivat yleisin järjestäytymisen muoto, oli aivan omanlaisensa seuraus: yrityksistään huolimatta valtio ei löytänyt ainuttakaan kapinallisten edustajaa, ja enimmäkseen se epäonnistui myös yrityksissään luoda sellaisia liikkeen hallitsemiseksi. Jokaisessa välittömiä vaatimuksia esittävässä liikkeessä on järjestö, joka ilmentää sen rajoja. Lakon esimerkiksi järjestää ammattiliitto tai jopa työläisten militantti osa sen ulkopuolella. Nämä molemmat muodot ottavat osakseen taata, että työläiset palaavat töihin (joskus vastentahtoisen vähemmistön tahtoa vastaan). Yksityiskohtaisia vaatimuksia esittävän mielenosoituksen järjestää vastaavasti jokin puolue tai poliittinen skene, jonka rooli on ensinnäkin määritellä nuo vaatimukset, siis määritellä mitä näissä vaatimuksissa on panoksena, ja sitten määritellä voiton tai tappion sisältö ja hetki, siis kamppailun loppuminen. Joulukuun tapauksessa nähtiin useita eri kaappaajia, jotka kapinan tuomitsijoiden rinnalla yrittivät vakuutella, että vain poliittiset mielenosoitukset ja vaatimukset voivat kantaa hedelmää; ei niin kutsuttu “sokea” väkivalta, joka sokeudestaan huolimatta kohdistui kapitalistisiin kohteisiin, kuten jopa vasemmistolaiset myönsivät. Välitysyritykset jäivät kuitenkin menestyksettömiksi, koska kapinalliset vastustivat kaikkia edustajia ja he toimivat, niiden roolin torjuen, ikään kuin kapitalismilla ei olisi tarjota heille minkäänlaista materiaalista hyötyä.

‘Up against the wall motherfuckers! We’ve come for what’s ours…’ (lentolehtisen otsikko)

Kuten kaikissa proletaarien taannoisissa kapinoissa (esimerkkejä on monia: Watts ’65, Detroit ’67, Bologna ’77, Los Angeles ’92, Albania ’97, Argentiina 2001, Ranska 2005) myös Kreikassa proletaarit ottivat joulukuussa itselleen kaikkea mihin mellakoiden synnyttämässä kaaoksessa avautui tilaisuus. Ryöstelyä tapahtui enimmäkseen Ateenassa, vähemmän Thessalonikissa ja vielä vähemmän maakuntien kaupungeissa. Se oli vaatimusten puuttumisen ohella joulukuun skandaalimaisin piirre. Toimittajat ja kaikenkarvaiset pyrkyrit, jotka halusivat esiintyä poliittisina edustajina, saattoivat jonkin aikaa “oikeuttaa” vandalismin ja hyökkäykset poliisia vastaan ja sietää niitä, mutta eivät tätä proletaarien hyökkäystä yksityisomaisuutta vastaan. Mutta kun spektaakkeli jakaa auliisti lupauksia kulutuksen tuottamasta onnesta samaan aikaan, kun proletaareilta viedään mahdollisuudet täyttää nuo lupaukset, ei mikään ole sen luonnollisempaa kuin suora haltuunotto.

Maahanmuuttajat olivat keskeisessä osassa joulukuun ryöstelyissä, mutta he eivät olleet yksin. Monissa tapauksissa koululaiset, opiskelijat, mutta myös vanhemmat kreikkalaiset proletaarit käyttivät hyväkseen 100% alennusta jonka tarjosi valtion kyvyttömyys suojella yksityisomaisuutta. Tietenkin valtio ja media yrittivät jakaa mellakoijat kreikkalaisiin mielenosoittajiin ja ryösteleviin maahanmuuttajiin. Monille Ateenan maahanmuuttajista tämä oli juuri se tapa, jolla he osallistuivat kapinaan, kun poliisin kiire tarjosi heille mahdollisuuden varastaa tavaroita omien kaupunginosiensa kaupoista. Ainakin kahdessa tapauksessa heitä ilmestyi yllättäen kymmenittäin ryöstelemään ostoskadun kauppoja. Toisissa tapauksissa ryöstely tapahtui barrikadien takana, poliisilta väliaikaisesti vapautetuilla alueilla. Merkittävää on, että Ateenassa ryöstöjä sattui heti sen jälkeen kun kyttä oli ampunut, kapinan ensimmäisenä päivänä; seuraavasta päivästä alkaen ryösteltiin myös Thessalonikissa. Kaikenlaista tavaraa varastettiin: ruokaa ja muita perustarvikkeita (lääkkeitä, huonekaluja, vaatteita, polttoainetta) mutta myös luksustavaroita, joista osa myytiin edelleen. Joissain tapauksissa yritettiin ryöstää pankkiautomaatteja, tosin huonolla menestyksellä. “Rosvosektorilla ammatikseen työskentelevät” ihmiset tarttuivat tilaisuuteen ja tekivät huolellisesti järjestettyjä hyökkäyksiä jalokivi- ja muihin ylellisyysliikkeisiin. Monissa tapauksissa mellakoijat tuhosivat ryöstelyn jälkeen kaupat ja tavarat, joita ei oltu varastettu. Tällä tavoin juhlat vietiin päätökseen. Heidän toimintansa julisti että: he käyttävät tavaroita (joilta oli useimmissa tapauksissa viety vaihtoarvo) tänään, mutta eivät kuitenkaan halua kauppojen olevan olemassa huomenna.

Ryöstely, kuten mikä tahansa kommunistinen toimintamuoto silloin, kun se ei ole levinnyt kaikkialle, on ristiriitainen käytäntö. Vahinko, joka tavarasuhteelle aiheutetaan ottamalla tavaroita rikotusta kaupan ikkunasta, jää puolittaiseksi. Tavarasuhde säilyy lopulta ryöstösaaliin yksityisen hallussapidon tai jälleenmyynnin muodossa. Molemmissa tapauksissa kapina kohtaa rajansa. Varastetuista tavaroista ei tule käyttökelpoisia sosiaalisten ihmisten välittömissä suhteissa, vaan käyttöarvoja jokaiselle erilliselle yksilölle tai jokaiselle erilliselle yhteisölle. Emme tiedä, mitä maahanmuuttajayhteisöjen sisällä tarkalleen ottaen tapahtui. Voimme hyvin kuvitella, että joitain vapaapäiviä varmasti vietettiin juhlien merkeissä, koska varastettujen tavaroiden myynnin ansiosta työn tekeminen ei hetkeen ollut välttämätöntä. Voimme myös kuvitella varastetulla lihalla ja juomilla mässäilyn ja meluisat kokoontumiset “uuden” telkkarin ja “vasta varastetun” tv-pöydän ympärillä futismatsin aikaan, sen sijaan että seisoskeltaisi “TV:n tarjoavien” lehtikioskien ja kauppojen liepeillä Victoria-aukiolla. Joskus “varkaat” tietenkin myös jakoivat varastettuja tavaroita, mutta ne tapaukset olivat hyvin harvassa eivätkä yleistyneet. Tämä toiminta ei ollut välttämätöntä toimeentulon kannalta, vaan ennemminkin mellakkajuhla. Ryöstely on todella vapauttavaa vain kun se saavuttaa lopullisen tavoitteensa: kun pääoman meiltä ryöstämä tulevaisuus otetaan takaisin.

‘Nämä päivät kuuluvat Alexisille’ (iskulause seinässä)

Kun koululaiset sitten liittyivät yhteenottoihin maanantaiaamuna 8. joulukuuta, levottomuudet nousivat uudelle tasolle ja levisivät Ateenan lähiöihin ja moniin pieniin maakuntakaupunkeihin. Myös toisen sukupolven maahanmuuttajakoululaiset osallistuivat villeihin hyökkäyksiin monia poliisiasemia vastaan. Koska valtio ei ole onnistunut toteuttamaan täysin erottelevaa koulutuspolitiikkaa (kreikkalaiset ja maahanmuuttajat istuvat usein samassa pulpetissa), ja koska maahanmuuttajia ei ole suunnitelmallisesti suljettu kaupunkighettoihin kuten Ranskan kaupungeissa [8], tämä maahanmuuttajien sukupolvi on jatkuvasti tekemisissä kantaväestön koululaisten kanssa. Yhteydet ovat entistäkin tiiviimpiä, koska kantaväestön ja maahanmuuttajien elämän olosuhteet muuttuvat yhä samankaltaisemmiksi. Tämä selittää hyvin pitkälle sen, että he yhdistivät voimansa joulukuun levottomuuksissa.

Juuri koululaiset kokivat kaikkein vahvimmin, että murhattu 15-vuotias oli yksi heistä. Selvästikin nämä nuoret tietävät hyvin, miltä heidän tulevaisuutensa näyttää. [9] Murhaajakytän asianajajan puheet nuoren oikeutetusta kuolemasta, ja jo valtion päätös valita juuri kyseinen henkilö murhaajan puolustajaksi, edustavat valtion virallista kantaa: proletaarit liitetään yhteiskuntaan nyt tukahduttamalla/kurinalaistamalla. Nyt on normaalia, että jokaisen proletaarin elämä on epävarmaa. Perheen suunnalta tulevan paineen lisäksi koululaiset tuntevat nahoissaan kovenevat kurinpitotoimet ja valinta/hylkäämismekanismien tehostamisen (“huppujen vastainen” laki, hyökkäys nuorison alakulttuureja vastaan ja poliisin jatkuvasti harjoittama ahdistelu kaduilla, joukko koulutukseen liittyviä lakeja tai lakiehdotuksia – kuten esimerkiksi: yliopistoon pääsee nykyään vain kympin arvosanoilla; on myös ehdotettu pakollista asevelvollisuutta 18-vuotiaille). Tuoreimmat levottomuuden oireet koulujärjestelmässä olivat vuosien 2006-07 opiskelijaliike ja peruskoulun opettajien kuusi viikkoa kestänyt lakko; yksi seuraus tästä olivat vuoden 2006 jälkeen uudelleen alkaneet “tavalliset” kouluvaltaukset, jotka eivät monesti esittäneet mitään erityisiä vaatimuksia [10]; koululaiset julistavat, etteivät he halua olla koululaisia, ja valtaamalla koulunsa he lyhentävät epäsuorasti kouluvuotensa pituutta.

Joidenkin koululaisten toiminta kapinan aikana kertoo kapitalistisen järjestelmän uusintamisen kriisistä. Kreikan koululaiset (riippumatta siitä, mistä työväenluokan kerrostumasta he tulevat) ovat varmoja, että heidän elämänsä olosuhteet tulevat olemaan huonommat kuin heidän vanhemmillaan. Tulevat työläiset/työttömät, jotka tietävät että he ovat tulevaisuudessa täysin yhdentekevää työvoimaa, hylkäävät opiskelijan roolinsa tämän päivän kapinassa. Kapinan ensimmäisinä päivinä koululaiset vaeltelivat porukoissa kaupunkien keskustoissa ja eri kaupunginosissa ja lähiöissä, todella etsien poliisia; poliisin kohdatessaan he hyökkäsivät, kunnes eivät enää jaksaneet. He seisoivat uhkarohkeasti todella lähellä kyttiä, ottaen riskin joutua pidätetyksi tai hakatuksi. He olivat todella hallitsemattomia. Vaatimusten puuttumisesta kertoivat poliisiasemiin kohdistuneet tuhon purkaukset, joka on “edistynyt” käytäntö koulurakennusten valtaamiseen verrattuna. Voi olla, että vaatimusten kertakaikkinen puuttuminen ja valtioon kohdistuneen väkivallan kiihkeys kapinan ensimmäisinä päivinä olivat yhdessä syy siihen, etteivät kouluvaltaukset myöhemmin levinneet. Koska koululaisten toiminta ei yleistynyt eikä se saanut uusia muotoja, sen alulle pannut into lopahti, ja niinpä heidän oli vaikea palata “lintsaamisen” perinteeseen kaiken sen jälkeen mitä he olivat tehneet koulun ulkopuolella.

‘Nämä päivät ovat myös meidän’ (Albanialaisten Maahanmuuttajien Mestan lentolehtisestä)

Se, että epävarmassa tilanteessa elävät kreikkalaisproletaarit ja maahanmuuttajat – joista jälkimmäiset pääoma pakottaa epävarmuuteen kaikkein karkeimmalla tavalla – yhdistivät kapinassa voimansa, merkitsi niiden kansallisten, rotuperäisten ja uskonnollisten vastakkainasettelujen purkautumista, joita Ranskassa oli syntynyt vuosien 2005 ja 2006 aikana; tämä käänne parempaan oli historiallisesti erittäin tärkeä. Balkanilaisten maahanmuuttajien ensimmäinen sukupolvi, joka on ollut Kreikassa 90-luvun alusta asti, ei ottanut osaa kapinaan; yleisesti ottaen nämä maahanmuuttajat ovat – jossain määrin – integroituneet kreikkalaiseen yhteiskuntaan. [11] Heidän osansa oli korvata hyvinvointivaltion vajavaisuudet (he ottivat vastuulleen osan uusintamiseen liittyvästä työstä, kuten lasten ja vanhusten hoidon, hyvin halvalla) samalla kun pääoma hyökkäsi paikallisten proletaarien suoria ja välillisiä palkkoja vastaan; sen lisäksi heitä käytettiin painostusvälineenä koko Kreikan työväenluokkaa vastaan maksamalle heille mitättömiä palkkoja. He ovat suurelta osin töissä “epävirallisilla” työmarkkinoilla, jotka tarjoavat heille niukimman mahdollisen palkan jolla pystyy tulemaan toimeen, ja ehkä paremman elintason kuin lähtömaissaan. Heidän lapsensa taas, jotka ovat aloittaneet elämänsä tässä maassa, ovat päinvastoin uudessa umpikujassa: parhaassakin tapauksessa heidän elämänsä tulee olemaan samanlaista kuin heidän vanhempiensa elämä, mikä jo sinänsä on tälle sukupolvelle riittävä syy nousta kapinaan. [12] Nämä nuoret maahanmuuttajat käyvät koulua, ja vaikka he eivät olekaan täysin erillään muusta opiskelijaväestöstä, he kohtaavat rasismia ja väheksyntää, ja tietävät olevansa niitä, joilta ensimmäisenä suljetaan mahdollisuus nousta sosiaalisia portaita. Sen lisäksi, että nuoret balkanilaiset maahanmuuttajat osallistuivat kesyttömien koululaisten mielenilmauksiin Ateenan ja Thessalonikin eri kaupunginosissa, maahanmuuttajakoululaisten ryhmät ja jengit osallistuivat myös keskustan mielenosoituksiin 8. joulukuuta. Heidän toiminnastaan päätellen he eivät halunneet juurikaan ottaa yhteen kyttien kanssa. He ottivat kohteekseen enimmäkseen pankkeja ja julkisia rakennuksia, ja jotkut heistä hyödynsivät mahdollisuuden ryöstellä kauppoja.

Myös kaikkein viimeisimpänä saapuneet ja heikoimmassa asemassa olevat maahanmuuttajat osallistuivat Ateenan mellakoihin; ne, jotka asuvat kaupungin keskustan ghettoalueilla, tarpeettomat/ulossuljetut: afgaanit, pakistanilaiset ja afrikkalaiset. Nämä proletaarit olivat aivan ensihetkistä alkaen mukana konflikteissa, joita sattui heidän alueidensa lähellä kaupungin keskustassa, ja ryöstelivät paljon kauppoja joulukuun kapinan ensimmäisinä päivinä. Moni heistä osallistui hyökkäykseen Omonia-aukion poliisiasemaa vastaan (josta on julkaistu monia kertomuksia maahanmuuttajien pahoinpitelyistä).

Proletaarien eri osien kohtaamisessa ja heidän toiminnassaan ei tietenkään aina vältytty ristiriidoilta. Ensimmäisestä päivästä alkaen monia maahanmuuttajia vastaan hyökättiin, kun he yrittivät ryöstellä. Lisäksi Ateenan kansallisen Teknillisen korkeakoulun valtauksella, jossa oli ensimmäisten päivien puhkeamisen jälkeen monia maahanmuuttajia, syntyi joidenkin anarkistien ja maahanmuuttajien välille kiihkeitä riitoja ryöstelystä. Emme voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että joissain tapauksissa ryöstelystä riideltiin kesken poliisia vastaan käytyjen taisteluiden, koska jotkut ryöstelijät eivät auttaneet taisteluissa, jotka kuitenkin tarjosivat heille mahdollisuuden varastaa tavaroita. Jotkut mellakoijat polttivat tavaroita sen sijaan, että olisivat ottaneet niitä, alleviivaten niiden käyttökelpoisuutta juuri siinä hetkessä. Toisaalta ryöstely aiheutti riitoja sellaisissakin tilanteissa, joissa barrikadien tukeminen ei ollut ongelma (kuten maanantaina 8. joulukuuta). Sen sijaan että nuo anarkistit, joita “varkaat” ärsyttivät, olisivat auttaneet todellisessa tarpeessa olevia ihmisiä ottamaan omakseen tavaroita, he puolustivat tapahtumien “poliittista korrektiutta”. Toisin sanoen he olivat jo ennalta ajatelleet ja toimineet sen mielipiteen mukaisesti, joka heistä muodostettaisiin kapinan päätyttyä.

Valtion reaktio kapinaan osallistuneita maahanmuuttajia vastaan oli odotetun kaltainen: sorto, “puhdistus”operaatiot, karkotukset ja suunnitelmat keskitysleirien rakentamiseksi. Samaan aikaan maahanmuuttoaalto kuitenkin kasvaa ja Kreikan valtio joutuu kohtaamaan suuret tarpeettomien proletaarien joukot, jotka osuvat matkallaan vääjäämättä Kreikkaan sen maantieteellisen sijainnin vuoksi. “Paperittomien” maahanmuuttajien vaikea elämäntilanne ja heidän kokemuksensa osallistumisesta joulukuun tapahtumiin näyttelevät lähitulevaisuudessa keskeistä osaa luokkataistelun muotoutumisessa Kreikassa [13].

‘Kapinatyöläisten yleiskokous’ (GSEE)

GSEE:n [14] rakennuksen valtaus ilmensi ristiriitaisella tavalla sekä kapinan voimaa että sen rajoja. Ensimmäisen aloitteen tekivät ammattiosastoaktivistit (lähinnä lähettien ammattiosasto), jotka tarttuivat kapinan tiimellyksessä mahdollisuuteen vahvistaa omia liittojaan ‘spektaakkelimaisen’ toiminnan keinoin. Tästä huolimatta valtaus ilmensi kapinoivien proletaarien tarvetta laajentaa kapina työpaikoille. Kaupungintalojen ja muiden valtion rakennusten valtaukset monissa Ateenan ja maakuntakaupunkien osissa olivat ilmentäneet samaa tarvetta aiempina päivinä.

GSEE:n rakennuksen valtauksella oli alusta asti radikaali, sekä epävarmassa että ‘vakaassa’ tilanteessa elävien proletaarien muodostama suuntaus, joka haastoi ammattiosastosuuntauksen; he pitivät valtausta ainoana mahdollisuutena nostaa puheeksi tuotantosektorin seisauttamisen, koska joulukuun 10. päivän jälkeen ei ollut puhjennut mitään muuta merkittävää lakkoa. Molemmat suuntaukset hyökkäsivät tietysti Kreikan suurinta byrokraattista ammattiliittoa (GSEE) vastaan, mutta muuta yhteistä heidän näkemyksissään ei sitten ollutkaan. [15] Vastoin kapinan perimmäistä sisältöä, autonomisten ammattiosastojen puolustajat puolustivat työläisidentiteettiä ja yrittivät huonolla menestyksellä vähätellä valtauksella muita kuin palkkatyössä olevia kapinallisia. Vastakkaisten suuntausten (ristiriitainen) yhdistelmä näkyy valtauksen nimessä: Kapinatyöläisten yleiskokous. [16]

GSEE:n valtaus itsessään – kuten ristiriidat eri kaupunginosienkin valtauksilla – paljasti kapinan laajentamisen mahdottomuuden. Pari tuhatta työntekijää ja työtöntä kävi GSEE:n valtauksella, ja yli viisi sataa otti osaa yleiskokouksiin. Missään tapauksessa ei kuitenkaan voi väittää, että edes pieni osa noista proletaareista olisi tukenut valtauksen ehdotuksia järjestää erityisiä toimia työpaikoilla. Monet heistä tulivat pelkästä uteliaisuudesta, eivätkä ottaneet osaa mihinkään toimintaan; itse asiassa he pitivät sitä järjestön toimintana, siis keskusteluna mahdollisista työväenluokan vaatimuksista ja tavoista edistää niitä. Kuitenkin juuri siksi, että valtaus ei esittänyt mitään vaatimuksia (lukuun ottamatta vaatimusta vapauttaa kaikki kapinalliset välittömästi), tämä sekaannus johti keskustelut monta kertaa sekasortoon. Myös kaikki puuttumiset työpaikkojen toimintaan (puhelinpalvelukeskuksissa ja gallupyhtiössä) epäonnistuivat tavoitteessaan: tuotannon seisauttamisessa.

GSEE:n rakennuksen valtaus kesti viisi päivää. Jotkut ammattiosastoaktivistit yrittivät toisesta päivästä alkaen jatkuvasti keskeyttää sitä, vastoin useimpien valtaajien tarvetta jatkaa sitä ilman mitään vaatimuksia. On kuitenkin merkittävää, että konfliktissa oli mukana tovereita, jotka olivat ammattiosastojen jäseniä, mutta kannattivat silti ammattiliiton vastaista toimintatapaa, siis valtauksen jatkamista ilman mitään vaatimuksia, ja pysyivät kannassaan. Tämä kertoo kahdesta seikasta: ensinnäkin ratkaisevina historiallisina hetkinä liikkeen eri suuntausten poliittisiin identiteetteihin perustuvat rajat kumotaan käytännössä; toiseksi, koska ammattiosastot toimivat liikkeen pohjatasolla, eivät nämä suuntaukset muodosta konkreettisia napoja siinä. Juuri siitä syystä, että tässä on kyseessä hyvin keskeinen ja tulevaisuudessa kiihtyvä konflikti, tärkeää on sen olemassaolo, eikä se miten konkreettisia nämä kaksi osapuolta olivat.

Valtauksen viimeisenä päivänä nähtiin ensimmäinen solidaarisuustapahtuma pidätettyjen kapinallisten tueksi. Tämä oli kapinan jälkimaininkien alku Ateenassa. “Avoin solidaarisuuskokous kapinassa pidätettyjen tueksi” keräsi satoja osallistujia. Yleiskokous oli toiminut aktiivisesti kaksi ja puoli kuukautta ennen kuin se kuihtui. Toinen kapinan jälkeinen käänne Ateenassa oli metroliikennettä pyörittävän ISAP:n pääkonttorin valtaus reaktiona K. Kunevan (bulgarialaisen maahanmuuttajan, Attikan siivoojien ja kodinhenkilöstön liiton PEKOP:n pääsihteerin) murhayritykseen. Tälläkin oli yhteys GSEE:n valtaukseen, koska useimmat osallistujat olivat tavanneet ja tutustuneet siellä. Ammattijärjestöjen ja niitä vastustaneen suuntauksen yhteiselon hankaluus kävi vieläkin selvemmäksi tässä tapauksessa. Patrasissa, Thessalonikissa ja muissa maakuntien kaupungeissa myöhemmin vallatuilla ammattijärjestötaloilla järjestösuuntaus oli vallitseva. Tämä oli kapinan päättymisen jälkeen väistämätöntä.

‘Väkivaltaa valtion väkivaltaa vastaan’ (vanha iskulause)

Joulukuun mielenosoituksiin osallistui paljon enemmän proletaareja kuin aiempiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Kapinan historiallisissa olosuhteissa ihmiset käyttävät improvisoituja aseita, jotka on tehty helposti löytyvistä ja tarkoitukseen sopivaksi muuntuvista materiaaleista. Katujen päällysteet on tehty kivistä, ja todellakin juuri kaduilla kirjoitetaan historiaa. Kapinan alkupäivistä asti monet ihmiset hyökkäsivät poliisia vastaan heittämällä vettä, kukkaruukkuja ja puunpalasia parvekkeiltaan; kyttien päihin osuneet eri esineet puhuivat selvää kieltä proletaarien väkivallan leviämisestä laajemmalle yhteiskuntaan. Kansannousun aikana sattuneet yhteenotot poliisin kanssa ilmaisivat vihaa ja suuttumusta koko todellisuuden kaikkein näkyvintä ilmentymää, eikä vain “mahdollisia lapsenmurhaajia” vastaan. Valtion nykyinen muoto, joka vastaa nykyisen luokkasuhteen todellisuutta, on repression muoto: poliisi. Tämä johtuu siitä, että valtiolle on käynyt historiallisesti erityisen vaikeaksi täyttää yhteiskunnan uusintajan roolia millään muulla tavalla kuin tukahduttamalla. Modernin turvallisuusvaltion vääjäämättömänä osana on toimittaa tiettyä yhteiskunnan uusintamisen tehtävää: pitää kuria, levittää raa’asti ja väkivaltaisesti kaikkialle yhteiskuntaan sellaisia olosuhteita, jotka ovat paljon tuskallisempia kuin ”vakituinen” palkkatyö. Kyse on siitä, että saadaan ihmiset pakotetuksi ”ylimääräisen proletaarin” olosuhteisiin ja hallitaan niitä. Saadaan aikaan yksilö, joka on jatkuvasti työhön liittyvän sosiaalisen elämän ja sen ulkopuolella olevan kaaoksen rajalla. Työvoima ei sijaitse automaattisesti siellä, missä pääoman laajennettu uusintaminen sitä tarvitsee; sitä täytyy kurinalaistaa.

Yhteiskunnallinen väkivalta, sen laajuus ja sisältö, on aina kuvastanut jo olemassa olevan luokkataistelun tasoa. Lakko, joka seisauttaa tuotannon, mielenosoitus, joka katkaisee tavaroiden kuljetuksen, tai opiskelijoiden tekemä yliopistorakennuksen valtaus eivät ole mitään “rauhanomaisia mielenilmauksia”; tämä valtion antama luonnehdinta kertoo vain voimasuhteista käynnissä olevassa sodassa, jonka me koemme joka päivä: luokkasodassa. Kun valtio puhuu “rauhanomaisesta toiminnasta” se tarkoittaa “siedettävää”. Tukahduttavan väkivallan taso jokaista yhteiskunnallista liikettä vastaan on valtion sietokyvyn mittayksikkö. Proletaarien joidenkin toimintamuotojen sietäminen vastaa sellaisen proletaarisen toiminnan pelkoa, joka saattaisi horjuttaa pääoman herruutta. Niinpä nykyisessä historian vaiheessa, kun kaupungit palavat, kutsutaan ”rauhalliseksi” mielenosoitusta joka ei johda mellakoihin. Kun kaikkialle leviävä yhteiskunnallinen räjähdys näyttää vaarallisen mahdolliselta, vaikuttaa yhden erillisen alan lakko pääoman kannalta paratiisilta. Tämä tilanne riippuu kuitenkin monista luokkakamppailun puolista. Menneisyydessä poliisi on hyökännyt mielenosoittajia vastaan käyttämättä väkivaltaisuutta tekosyynä. Olemme nähneet, miten kytät hyökkäävät täysin aseettomia opettajia vastaan, vaikkei näillä ole käsissään edes “katujen aseita”, ja hakkaavat eläkeläisiä, jotka olivat vain syömässä sämpylää, tai jopa ohikulkijoita, jotka pelkällä läsnäolollaan vahvistavat katujen sosiaalisia toimintamuotoja, jotka valtion on yritettävä pitää marginaalissa.

Toisaalta on selvää, että mielenosoitus, joka sanoutuu irti yhteiskunnallisesta väkivallasta ja yrittää suojella itseään siltä (kuten Kreikan Kommunistisen puolueen mielenosoitukset), sanoutuu irti siitä historiallisesta mahdollisuudesta, että konfliktia ilmentävä väkivalta saattaisi nousta uudelle tasolle, ja tällä tavalla tekee jo ennalta yhteistyötä poliisin kanssa. Ja jos Kommunistipuolueen toiminnassa yhteistyö poliisin kanssa on riittävää mutta epäsuoraa, niin istumamielenosoitukset parlamentin edessä, joissa koululaiset ojensivat poliiseille kukkia (pitäen huolen siitä etteivät varmasti estä yhtään mitään) olivat riittämätöntä mutta suoraa yhteistyötä poliisin kanssa.

Antiautoritaarisissa/anarkistipiireissä vallitsee varsin yleisesti näkemys, että tarkoitus on ”istuttaa” katuväkivalta yhteiskunnallisiin liikkeisiin esimerkkiä antavan toiminnan kautta – tämä johtuu niiden historiallisesti läheisestä suhteesta mellakoihin ja väkivaltaisiin yhteenottoihin kyttien kanssa. Kuitenkin juuri joulukuun kapinan tapauksessa väkivaltaa käytettiin ennennäkemättömän luontevasti. Kysymystä väkivaltaisesta etujoukosta ei käytännössä noussut, kun “aloittelijat” ja “etujoukko” kohtasivat toisensa kaduilla; se nousi vain etujoukkojen mielessä, siinä muodossa että “kapina on vyörynyt ylitsemme; olemme jääneet kapinan jalkoihin”. Kuten toveri sanoi eräässä yleiskokouksessa: “Kaikki tiesivät, että kyynelkaasua oli luvassa”. Oli turha kannattaa väkivaltaa; se oli jo valmiiksi osa sosiaalista dynamiikkaa. Yhteiskunnallisissa kamppailuissa on tietysti aina ollut radikaaleja proletaarisia vähemmistöjä. Jokaisesta sellaisen vähemmistön toimintamuodosta tulee kuitenkin historiallisesti enemmistön toimintamuoto silloin, kun se juontuu kamppailun tarpeista. Jos se ei leviä kaikkialle, se marginalisoituu ja siitä tahtoo tulla fetissi, joka on vieras kamppailulle ja sen yleiselle tasolle. Kun kapina laantuu, repeää radikaalien ryhmien tai klikkien käyttämien väkivaltaisten poliittisten toimintamuotojen ja normaaliin palaavan yhteiskunnallisen liikkeen väliin väistämättä railo. Joidenkin suuntausten kohdalla on niin, että mitä enemmän niiden keinot erkanevat yhteiskunnallisen liikkeen tarpeista, sitä enemmän näitä keinoja tyrkytetään päämäärinä itsessään. “Kapina aina ja kaikkialla” -näkökulma on epähistoriallinen, kuten on jokaisen sellaisen etujoukon suhtautumistapa, joka väheksyy sitä tosiasiaa, että historian kirjoittaa proletariaatti eivätkä etujoukot. Joulukuun kapinan jälkeen sellaiset etujoukon toimintamuodot tulivat tavallisemmiksi (ja röyhkeämmiksi valtiota kohtaan), ja niistä tahtoi tulla osa tavallista arkipäivää. Lisäksi repressiivisen hallinnon yleistyminen tarkoittaa, että pääoma ottaa sotaisamman muodon. Tästä syystä mellakoiden rajoittuminen Exarchian gheton tilaan suosii valtiota; näin se pystyy määrittelemään konfliktin tilan, toimijat ja sisällön. Antiautoritaari/anarkistipiirien sosiaalisen ulottuvuuden ja poliittisen ulottuvuuden väliset rajat eivät tietenkään ole selkeitä. Teinien ja poliisipartioiden väliset tappelut Exarchiassa tai polttopullojen heittäminen poliisin erikoisjoukkoja päin ovat valtion ja joidenkin nuorten välistä matalan intensiteetin sotaa. Tämä toiminta kietoutuu kuitenkin “kapinalliseen näkemykseen” ja sillä on taipumus poteroitua “marginaaliseksi” anarkistien/antiautoritaarien ja poliisin väliseksi verikoston kierteeksi. Ne, jotka ryhtyvät väkivaltaan päällimmäisenä tarkoituksenaan propagoida väkivaltaista toimintaa sinänsä, väkivallan ekspertit, eivät koskaan välty leninismiltä, koska he korvaavat proletariaatin (johon he itsekin kuuluvat) väkivallan omalla toiminnallaan; on yhdentekevää, ovatko he järjestäytyneet hierarkiattomasti vai hierarkkisesti. Lopuksi radikaalien (enemmän tai vähemmän virallisten) ryhmien on väistämättä kohdattava kysymys väkivallan sisällöstä: jos tarkoitus on loukata poliisin arvovaltaa, niin riittää että yhteiskunnallisen väkivallan etujoukot aseistautuvat ja kohtaavat poliisin; jos kuitenkin vallankumous tarkoittaa uusien suhteiden luomista vanhat tuhoamalla, niin ainoastaan sosiaalisen kamppailun jatkaminen, sikäli kun se on historiallisesti mahdollista, voi luoda pääoman kukistamiselle otolliset olosuhteet. Väkivaltaiset yhteenotot poliisin kanssa eivät sinänsä ole vallankumouksellisia, kuten ei mikään muukaan toiminta. Jos barrikadien yhteisö pysyttelee sen takana eikä levittäydy ajassa ja paikassa, jos valtaus sulkeutuu rakennukseensa, niin se ei voi olla vallankumouksellinen, riippumatta siitä miten militantti ja radikaali se on. Vallankumous on luokka joka pääoman vastaisessa konfliktissa lakkauttaa itsensä luokkana.

Täysin päinvastaiseen (siis toiminnan jäämiseen tiettyihin rajoihin) johtavat niin kutsutut esimerkilliset iskut, kuten Vallankumouksellisen taistelun ja muiden ryhmien, jotka haluavat kiihkeästi nousta liikkeen aseelliseksi etujoukoksi. Vallankumouksellisen taistelun 23. joulukuuta tekemän hyökkäyksen jälkeen, joka tehtiin antiautoritaarisen opiskelijasquatin katolta, ja etenkin Exarchiassa tammikuun 5. päivänä tehdyn hyökkäyksen jälkeen väkivaltainen toiminta saavutti ulottuvuuden, joka oli vieras sille mitä kapinalliset olivat eläneet kuukauden ajan. Vaikka sotilaallinen, sosiaalisista suhteista vieraantunut toiminta (joka ei yhdessäkään tapauksessa vetänyt vertoja laajalle levinneille proletaarisissin toimintamuodoille, vaan oli objektiivisesti vastapuolella) saattaakin olla sotilaallisesti tehokasta, se on sosiaalisesti hyödytöntä; sikäli kun se ei edusta ketään muuta kuin tekijöitään, se luo vain katsojia. Vieraantuneena paitsi kapinallisten laajalle levinneen sissitoiminnan muodosta, myös sen sisällöstä, niin kutsuttu aseellinen etujoukko ei mitenkään auta liikettä; kun he ovat oikeassa käytettävän väkivallan tasosta, kaikki tietävät sen! Aivan kuten jotkut muut ulkoparlamentaarisen vasemmiston osat, jotka ryömivät esiin koloistaan ja yrittivät opportunistisesti pusertaa joulukuun kapinasta poliittista lisäarvoa, Vallankumouksellinen taistelu yritti hyödyntää kapinan laantumista poliittisesti. Vallankumouksellinen taistelu, jolla on poliittinen ohjelma, käytti politiikan aseita propagoidakseen omaa (oletettavasti aseiden) politiikkaansa. Vain proletaarisen kamppailun jatkuminen ja yleistyminen siihen pisteeseen, että proletaarien on aseistauduttava suojellakseen kamppailua ja omia elämiään, luo olosuhteet jotka väistämättä saavat proletariaatin aseistautumaan; eivät aseellisten johtajien kehotukset.

‘Ei fasismia eikä demokratiaa (?), alas valtiosuuntaus, kauan eläköön anarkia’; tai antiautoritaari/anarkistipiirien ristiriitainen rooli kapinan aikana

Kreikassa (lähinnä) vaihtoehtomedia esitti “antiautoritaari/anarkistipiirit” hyvin usein joulukuun kapinan etujoukkona. On totta, että kapinan alussa (enemmän tai vähemmän järjestäytyneiden) “piirien” monien osien panos oli erittäin tärkeä, koska niiden terävät vastaukset valtion sortotoimiin ja niiden tottumus väkivaltaisiin toimintamuotoihin auttoivat niitä reagoimaan murhaan heti sen tapahduttua – mikä kaiken lisäksi sattui Exarchiassa, Ateenan “anarkistikaupunginosassa”. Missään tapauksessa ei kuitenkaan voi sanoa, että “kapinan järjestivät anarkistit”, eivätkä he olleet suhteellisesti tärkein osa mellakoissa 7.-10. joulukuuta. Siksi vallalla oli käsitys, että “kaikki etujoukot jätettiin taakse”, ja tämä nostettiin esiin kaikissa seuraavien päivien yleiskokouksissa. Tammikuun puolivälissä tämä käsitys oli kuitenkin jo haudattu, kun kaikki mahdolliset “etujoukot” yrittivät ylikorostaa ja joskus sepittää omaa panostaan joulukuun tapahtumissa.

Antiautoritaarit/anarkistit antoivat tärkeän panoksen myös valtaamalla yliopistorakennuksia Ateenan ja Thessalonikin keskustoissa. Ateenassa kaupungin keskustan yliopistovaltaukset tekivät aloitteita metroasemien sulkemisesta ja väkivaltaisista iskuista poliisia vastaan. Tärkeiden yliopistorakennusten valtaaminen on ollut antiautoritaarien/anarkistien perinteinen toimintatapa; sitä käytettiin myös Michalis Kaltezasin murhaa seuranneissa mellakoissa 1985. Joulukuun kapinan aikana tämä käytäntö levisi kuitenkin muihinkin Kreikan kaupunkeihin, vaikkakin satunnaisemmalla ja vähemmän toiminnallisella tavalla. Tärkeä uusi piirre oli kaupungintalojen ja muiden julkisten rakennusten valtaaminen, lähinnä alueilla joilla sijaitsee antiautoritaarisia squatteja/oleskelupaikkoja. Näiden valtausten tärkeimpiä tavoitteita olivat “kapinan jatkaminen ja laajentaminen”, “vastainformaation” levittäminen ja “solidaarisuuden osoittaminen” pidätettyjä kohtaan.

Julkisten rakennusten valtaukset järjestivät eri kaupunginosissa ja lähiöissä solidaarisuustoimintaa ja paikallisia mielenosoituksia (joista jotkut olivat väkivaltaisia). Mutta suoran demokratian ideologia, joka oli hallitseva “piirien” tietyissä, erittäin aktiivisesti joulukuun tapahtumiin osallistuneissa osissa, johti “yleiskokousten” ylikorostamiseen osana “suoran demokratian” poliittista ohjelmaa. Yleiskokoukset esitetään itseorganisoitumisen täydellisenä muotona – siis toiminnan, joka tapahtuu kaikkien instituutioiden, jopa kokoukseen mahdollisesti osallistuvien poliittisten ryhmien ulkopuolella. Ne esitetään yleisen tahdon, kypsyttelyn, hedelmällisen väittelyn voittona, paikkana jossa liike nimenomaan ja luonnostaan tekee toimintaa koskevia päätöksiä. Tosiasiassa on kuitenkin toimintaa, väkivaltaisia iskuja jotka eivät esitä vaatimuksia, kuten tuotannon seisauttaminen, tuotantovälineitä vastaan hyökkääminen, jakeluverkostojen sabotointi, infrastruktuurin tuhoaminen, joista ei ole todella päätetty yleiskokouksessa suoran demokratian ehdoilla, vaikka sellainen toiminta saatettaisiinkin esittää yleiskokouksen päätöksenä. Jos yleiskokouksessa päätetään kapinallisesta toiminnasta, se johtuu siitä, että osallistujat ovat jo valmiiksi päättäneet siitä tai/ja kypsytelleet sitä lukuisissa keskusteluissa ennen yleiskokousta. Kun liikkeellä ei ole mitään vaatimuksia esitettäväksi, sellaisessa yleiskokouksessa voidaan vain vahvistaa päätös joka on jo tehty, tai estää ehdotettu toiminta [17]. Yleiskokousten itseorganisoitu toiminta kietoutuu vaatimusten olemassaoloon. Itseorganisoituminen – tai työläisten suora demokratia – on menetelmä, joka antaa proletariaatille mahdollisuuden parantaa asemaansa pääomasuhteen sisällä, ja sopii tähän tarkoitukseen paremmin kuin mikään muu keino; tämä on selvää tämän päivän itseorganisoiduissa liikkeissä, jotka liittyvät paikallisiin kysymyksiin ja/tai ammattiosastoihin.

Kuten jo aiemmin painotimme, kapinaan osallistui vain proletariaatin pieni vähemmistö. Mutta historian eteneminen, mikä ei ole muuta kuin luokkataistelua, ei ole koskaan ollut enemmistöpäätösten tulos. Lauantai-iltana 6. joulukuuta järjestettiin sekä Ateenassa että Thessalonikissa suuria yleiskokouksia, joissa antiautoritaari/anarkistipiirit olivat laajalti mukana; yhdessäkään tapauksessa yleiskokous ei päättänyt nousta kapinaan. Koululaiset hyökkäsivät poliisilaitoksia vastaan toteuttaen jo tehdyn päätöksen; demokraattisia keskusteluja ei käyty. Maanantaina 8. joulukuuta mikään yleiskokous tai muu instituutio ei päättänyt, että kauppoja tai rakennuksia on hajotettava, ja tietenkään proletaarit eivät äänestäneet ryöstelyn puolesta tai sitä vastaan: he toimivat yhteisymmärryksessä toistensa kanssa. GSEE:n tapaus on vieläkin kiinnostavampi: niitä, jotka päättivät vallata rakennuksen, oli niin vähän, ettei heillä selvästikään ollut mitään demokraattista oikeutusta. Lisäksi yleiskokous, joka “päätti” valtauksesta, ei todella keskustellut vallataanko rakennus vai ei. Se päätös oli tehty jo etukäteen, se oli syntynyt kapinan aikana rinta rinnan taistelleiden proletaarien yhteisestä tarpeesta, ja samalla se ilmensi etukäteen solmittuja suhteita (kaikkine ristiriitoineen).

On paljon kertovaa, että aina kun jokin liikkeen osa perääntyi, se käytti verukkeenaan yleiskokousta: Aghios Dimitriosin kaupunginosassa järjestetyn paikallisen mielenosoituksen tapauksessa 12. joulukuuta osa mielenosoittajista, jotka eivät halunneet hyökätä poliisiasemalle yhdessä koululaisten kanssa, vetosi siihen, ettei yleiskokous ollut päättänyt asiasta. GSEE:n valtauksella puolestaan, kun ay-suuntaus oli eri mieltä jostain toimintamuodosta tai ehdotuksesta, he vetosivat valmistelevaan yleiskokoukseen joka “oli päättänyt” valtauksen toteuttamisesta, muttei mistään sellaisesta. Yleiskokous siis vaikuttaa proletaarien toiminnan alullepanijalta tai sen jatkumisen syyltä juuri siksi, että se voi panna pisteen tälle toiminnalle tai rajoittaa sitä. Sitä pidetään aivan väärin toiminnan sytyttimenä, vaikka se on vain tapa muuttaa toiminnan sisältöä.

Ihmisten välittömän kohtaamisen tiloina yleiskokoukset merkitsivät aiempien kommunikaatiomuotojen ylittämistä; toisaalta ne eivät kuitenkaan olleet mitään muuta kuin demokraattisia menettelytapoja. Kun kapina oli jo tosiasia ja valtaukset antidemokraattisena toimintamuotona levisivät kaupunginosiin, niin edustavat yleiskokoukset esittivät olevansa välttämättömiä katujen toimintamuotojen levittämiseksi näihin samoihin kaupunginosiin. Se, että valtaukset keskittyivät julkisiin hallintorakennuksiin eivätkä muihin työpaikkoihin, tiesi jo etukäteen, että demokratia tekisi paluun ja muodostaisi kapinan rajan. Yleiskokouksiin alkoi osallistua ihmisiä, jotka eivät olleet osallistuneet aiempien päivien mellakoihin. He kuuluivat työväenluokan osaan, joka ei kapinoinut, mutta tunsi kuitenkin tarvetta kommunikoida kapinallisten kanssa. Joskus he kuuluivat myös kapinaa vastustaneisiin sosiaalisiin ryhmiin: enimmäkseen kaupunginosien pikkuporvarillisiin aineksiin, jotka pelkäsivät kapinan todellisen laajenemisen mahdollisuutta kaupunginosassa, ja käsittivät aivan oikein, että demokraattisessa prosessissa on tilaa heidän näkemyksilleen. [18] Osallistuminen muodolliseen prosessiin kasvoi laajaksi (ainakin alussa); toisaalta juuri tämä laaja pohja saattoi tylsyttää ja jarruttaa toimintaa. Monia riitoja ja keskusteluja itse asiassa käytiin, ja kun kapina laantui, muuttuivat yleiskokoukset lopulta “paikallisia kysymyksiä” koskevien kiistojen välineeksi. Yleiskokouksissa esitettiin demokraattista demokratian kritiikkiä: nykyinen demokratia ei riitä, sitä tarvitaan lisää! Kapina, kuten jokainen proletaarinen liike tähän päivään asti, sisälsi omat rajansa: yhtäältä demokratia ja toisaalta ammattijärjestötoiminta, joka poimii tänään kapinan hedelmät ja kuluttaa sen energian.

‘Yhteiskuntanne aika on vähissä, mulkut; olemme punninneet sen ilot ja hyödyt, ja todenneet että niitä on vähän…’ (lentolehtisestä)

Vuoden 2008 loppuun mennessä Kreikan talous oli jo hidastunut ja vuoden 2009 alussa se meni lamaan. Tästä yleiskuvasta ei kuitenkaan näy, että ne alat, joihin kreikkalaisen pääoman uusintaminen pääasiassa perustuu, olivat joutuneet lamaan jo vuoden 2008 aikana: rakennusala oli kutistunut 9,4% jo vuonna 2008, kun taas teollisuus, joka oli ollut taantumassa jo vuodesta 2005 asti, kutistui 4% lisää vuodesta 2007 vuoteen 2008. Aloista, jotka työllistävät suuren osan (jo valmiiksi epävarmoissa oloissa elävästä) työvoimasta, turismi oli ainoa joka alkoi taantua vasta niinkin myöhään kuin vuoden 2008 viimeisellä neljänneksellä, vaikka kansainvälinen kriisi olikin jo pannut alan työläiset kovaan paineeseen. Kolme yllä mainittua alaa työllistävät 27% kokonaistyövoimasta, eikä niiden suuntaa voida tasapainottaa 2,6% työllistävän rahoitusalan suunnalla. Lisäksi tuoreet työsuhteita koskevat lait ja kolme eläkereformia, jotka Kreikan valtio on toteuttanut viimeisten 15 vuoden aikana, ovat hyökänneet julkisessa hallinnossa ja opetusalalla työskenteleviä vastaan, joihin kuuluu 15% kokonaistyövoimasta. Se, että henkilökohtainen kulutus on vuonna 2008 vähentynyt dramaattisesti edelliseen vuoteen verrattuna, tarkoittaa että Kreikan proletariaatti ja etenkin sen epävarmoissa oloissa elävät osat olivat jo törmänneet uusintamiskriisin vaikutuksiin vuonna 2008, ja tiesivät liiankin hyvin mitä tulevaisuudelta sopi odottaa.

Uudelleenjärjestelyt, jotka pääoma pani alulle kautta länsimaailman 70-luvun puolivälistä alkaen ja Kreikassa 80-luvun puolivälissä [19], ovat johtaneet työväenluokan pirstoutumiseen ja tehneet näin ollen myös luokkataistelusta pirstaleista. Uudelleenjärjestelyjen aseet kääntyvät nyt pääomaa itseään vastaan. Kreikan työväenliikkeen kokemat tappiot vaatimuksia esittäneissä kamppailuissa viimeisen viidentoista vuoden aikana, ja niistä johtuva elämän olosuhteiden kurjistuminen suurelle osalle proletariaattia sisälsivät itsessään joulukuun kapinan. Luoti, joka lähti poliisin aseesta 6. joulukuuta, vei oikeutuksen kaikelta: tukahduttamiselta, jota käytettiin (menestyksettä) välineenä nuorten proletaarien pitämiseksi aisoissa, elämän itsensä muuttumiselta epävarmaksi, valtavan siirtotyöläisjoukon käyttämiseltä muurinmurtajana kaikenlaisten työehtojen heikentämiseksi ja työn joustavuuden lisäämiseksi.

Kapinan raja tuli vastaan siinä, ettei se laajentunut työpaikoille. Jos tuotantoprosessi olisi seisautettu (mikä olisi saanut valtion vastaamaan väkivaltaisesti), olisi syntynyt välittömästi tarve syventää kamppailua. Mutta näin ei tapahtunut, ja se liittyy suoraan osallistujien koostumukseen. Kapinan laantumista ei voi selittää taktisilla erehdyksillä; ne voivat vaikuttaa vain vetäytymisen yksityiskohtiin ja nopeuteen. Pieniä vähemmistöjä lukuun ottamatta “vakituiset” työläiset eivät osallistuneet kapinaan. Miten tuotantoprosessia oltaisi voitu häiritä, kun suurin osa kapinaan osallistuneista häälyi työn ja työttömyyden rajamailla tai ei ollut vielä lainkaan mukana tuotantoprosessissa? Se, ettei yleislakko 10. joulukuuta onnistunut yhdistämään näitä kahta maailmaa toisiinsa, osoitti ensinnäkin, ettei (lähinnä epävarmoissa oloissa elävien työläisten) kapina voi yleistyä tänään. Samaan tapaan työväenluokan “vakituisen” osan kamppailu eläkejärjestelmän uudistamista vastaan, jota käytiin viime vuonna, osoitti ettei kapina saa kovinkaan herkästi alkuaan yleislakosta (joka saa liikkeelle lähinnä “vakituisia” työntekijöitä); lakosta, joka ilmaisee luokan sellaisen osan etuja, joka yhä identifioi itsensä “työläisiksi” ja huomaa olevansa puolustuskannalla, koska se kokee että sillä yhä on jotain menetettävää.

Kehityksen kulku Kreikassa joulukuun jälkeen paljastaa yhä selvemmin, mistä syistä kapinan yleistyminen juuri tässä luokkataistelun historiallisessa vaiheessa on mahdotonta. Kaikilla sellaisilla tuotannonaloilla, joilla suurin osa vanhemmista työntekijöistä on pääasiassa “vakituisia työntekijöitä”, kun taas uudet tulokkaat astuvat tuotannon palvelukseen “uusien työsuhteiden” ehdoilla, syntyy heidän välilleen konflikteja, jotka joissain tapauksissa ovat väkivaltaisia [20]. Kapitalismin kriisin kärjistyessä pääoman “uljaan maailman” piiriin kuuluva tila kutistuu ja proletaarien on pakko kilpailla siitä keskenään. Kuten olemme yllä maininneet, Kreikassa nousi GSEE:n ja ammattijärjestöjen rakennusten valtauksissa uutena suuntauksena ammattiosastoaktivismi, samanalainen kuin Ranskassa, Belgiassa ja Britanniassa. Merkittävää on kuitenkin se, että kapitalistit käyttävät tätä kriisiä hyväkseen tehdäkseen työsuhteista entistäkin joustavampia ja hyökätäkseen proletaarien uusintamista vastaan. Tästä syystä vaikuttaa siltä, että nämä ammattiosastojen laillisuuden ja laittomuuden rajoilla olevat yritykset eivät voi olla voitokkaita kaikkien mukana olevien kannalta. Tähän asti kokemukseen perustuvat havainnot viittaavat siihen (ja me olemme vasta näiden uusien kehityskulkujen alussa), että tämän tyyppiset ammattijärjestökamppailut johtavat sisäisten jakojen syvenemiseen epävarmoissa oloissa elävien työläisten kesken. Tämä menee pidemmälle kuin nykyinen epävarmojen ja vakituisten työläisten välinen vastakkainasettelu [21]. Tietenkin on aina olemassa mahdollisuus, että epävarmoissa oloissa elävien työläisten liikehdintä aiheuttaa repeämiä vakituisten työläisten ammattijärjestöjen sisällä, ja antaa vakituisten työläisten radikaaleille vähemmistöille mahdollisuuden vihdonkin vapauttaa itsensä toimintamuodoista, joita heidän liittonsa uusintavat – mikä synnyttäisi tietenkin omat kiistansa. Seuraavaksi nouseekin kysymys: voisivatko vaatimuksia esittävät kamppailut menestyä tässäkään tapauksessa? Se on erittäin kyseenalaista, koska pääoman haluttomuus palata sosiaalidemokraattiseen strategiaan ei johdu sattumanvaraisesta vaan historiallisesta voimatasapainosta, joka on seurausta kaikkien aiempien luokkakamppailujen yhteisvaikutuksesta ja pääoman uudelleenjärjestelyistä/vastavallankumouksesta, jotka seurasivat 1960- ja 70-lukujen suurten luokkataistelujen jaksoa. Myöskään vaatimuksia esittävien kamppailujen järjestäytymismuoto ei ole olennainen tekijä, joka vaikuttaisi ratkaisevasti niiden onnistumiseen tai epäonnistumiseen. Olivathan 1960- ja 70-lukujen väkivaltaisimmat ja aggressiivisimmat kamppailut useimmiten juuri itseorganisoituja, vaatimuksia esittäneitä kamppailuja. Uudelleenjärjestelyjen jälkeen luokkakamppailut saavat (länsimaissa) pääpiirteissään kaksi muotoa. Yhtäältä on työväenluokan niiden osien kamppailuja (ja näitä on suurin osa), jotka kärsivät pääoman yrityksestä muuttaa luokkarakenteen muotoa ja puolustavat itseään; toisaalta on niiden osien kamppailuja, jotka jo elävät uusien työsuhteiden ehdoilla tai joutuvat kohtaamaan ne heti kun ensi kertaa astuvat työmarkkinoille, kamppailuja joiden esittämiin vaatimuksiin on todella vaikea vastata, koska ne eivät ole yksinomaan puolustustaisteluja vaan joko pyytävät paluuta menneeseen tai eivät esitä vaatimuksia lainkaan. On ilmiselvää, että me elämme kriittistä historiallista vaihetta, jossa meillä on edessämme pääoman lakkauttamisen (mutta myös sen ylivallan lujittumisen) mahdollisuus.

Joulukuussa kävi myös selväksi, että viime aikojen yleinen historiallinen suuntaus, työläisten elämän muuttuminen epävarmemmaksi, ei ole pelkästään pääoman ase, koska se kääntyi sitä itseään vastaan. Tulevaisuudessa tämä suuntaus kapitalistien strategiana kehittyy edelleen. Kaikkein todennäköisin seuraus on, että ammattijärjestöjen kamppailut jatkuvat, kiihtyvät ja saavat entistä väkivaltaisempia muotoja, koska tämä on ainoa tapa jolla proletaarit voivat yrittää puolustaa elämäänsä proletaareina – yhä ahtaammalla olevaa elämää. Tuore esimerkki ovat “pomojen sieppaukset” Ranskassa, tapauksissa joissa tehtaita on suljettu ja työläiset ovat vaatineet parempia korvauksia. Ammattijärjestöjen kamppailujen organisointimuotoja arvioidaan niiden saavutusten perusteella kuten tähänkin asti. Siksi arvelemme, että nousevat ammattiosastot joutuvat jo varsin pian kriisiin. Mutta ammattijärjestötoiminta määrittää myös toiminnan sisältöä, ei pelkkää muotoa. Kamppailut, joita tulevaisuudessa ehkä kehittyvät ilman minkäänlaisen ammattiosaston välittäviä rakenteita, jatkavat vaatimusten esittämistä proletaarien aseman parantamiseksi pääomasuhteen sisällä niin kauan kuin ne ovat ammatillisia kamppailuja.

Loppujen lopuksi ammattijärjestöjen kamppailut epäonnistuvat, koska ne eivät voi mitenkään päästä säätelemään luokkasuhdetta tavalla, joka olisi vaihtoehtoinen kansainvälisen kapitalistisen akkumulaation vallitsevalle suuntaukselle. Tämä arvio ei tarkoita, että vähättelisimme mitään proletaarien kamppailua. Jos pääomaan kohdistuva kritiikki on historiallista ja tähtää sen lakkauttamiseen, niin emme voi esittää teoriaa, jonka mukaan vallankumous tarkoittaisi välittömiä vaatimuksia esittävien kamppailujen jatkuvaa vahvistumista ja niiden yhä autonomisempia muotoja. Syyt, miksi pääoma ei pysty vastaamaan ammattijärjestöjen vaatimuksiin, ovat historiallisia ja liittyvät aiempien työläiskamppailujen sisällön ja pääoman vastavallankumousten/uudelleenjärjestelyjen väliseen dialektiseen suhteeseen. Historia ei ole ajassa tapahtuvaa heiluriliikettä. Historia on luokkataistelu, siis luokkien välinen konflikti, ja se johtaa uusien sosiaalisten suhteiden muotojen syntymiseen. Uusi muoto on tämän konfliktin lopputulos, ja tämän konfliktin sisällöstä irtautumisen seuraus. Pääoman kehityksessä on tietenkin eroavaisuuksia eri puolilla maailmaa, mutta yhdentymisen suuntaus on historiallisesti kiihtynyt. Ja tänä päivänä se on kapitalismin kriisin vuoksi kiihtynyt entisestäänkin. Proletaarien erilaiset reaktiot eri puolilla maailmaa muodostavat toistaiseksi vielä ristiriitaisen kuvan luokkataistelusta, mutta vallankumous on joko maailmanlaajuinen tai sitä ei tapahdu lainkaan.

Niin tai näin, meidän tarkoituksemme ei ole johdattaa ketään passiivisen odottelun kannalle (itse asiassa osallistumme itse suoraan jokapäiväisiin kamppailuihin, jotka koskettavat välittömästi meitä). Yllä kirjoitettu ei myöskään tarkoita, että proletariaatti ajautuu lopulta väistämättä vallankumoukseen, koska kaikki muu on epäonnistunut. Välittömiä vaatimuksia koskevat kamppailut johtavat taistelevan luonteensa ja etenkin epäonnistumisensa kautta ammattijärjestötoiminnan kriisiin ja siitä irrottautumisen historialliseen mahdollisuuteen, sen ylittämisen historialliseen mahdollisuuteen. Ristiriitojensa vuoksi nämä kamppailut nostavat esiin kysymyksen laadullisesta muutoksesta, jonka myötä lakataan vaatimasta parempaa asemaa pääoman sisällä ja siirrytään pääoman kumoamiseen, toisin sanoen todetaan, että elämän uusintaminen merkitsee kapitalismin kukistamista. Tarkastelemalla tämän päivän luokkakamppailuja voidaan todeta kaksi asiaa: yhtäältä välittömiä vaatimuksia koskevista kamppailuista tulee yhä “villimpiä” ja yhä “epätoivoisempia”, ja toisaalta kamppailut, jotka eivät esitä vaatimuksia, moninkertaistuvat. Joissain tapauksissa irtisanotut työntekijät ovat tehneet tuhoa tehtaissa, joissa he ovat olleet töissä; puhkeaa lakkoja, joissa niiden esittämien vaatimusten toteuttaminen ei ole olennaista; ja ennen kaikkea näemme vuosien 2005-06 liikkeen Ranskassa ja joulukuun 2008 Kreikassa.
Voi olla niin, että vaatimuksia esittämättömien kamppailujen aiheuttama repeämä tulee laajenemaan. Sekä luokkakamppailun dynamiikka että vaatimusten esittämisen ja tuhoamisen välinen dialektiikka saattavat johtaa siihen, että työläisten ja työttömien (jotka joutuvat uusintamaan itseään entistä epävarmemmissa oloissa) kamppailut saavat pääomasuhteen itsensä vastaisen kamppailun muodon, mistä Kreikan joulukuu 2008 oli jo ilmaisu: vaikka se olikin vähemmistön kamppailu, tuon vähemmistön toiminta levisi kaikkialle maahan. Voi olla niin, että “vaarallinen luokka” nousee aggressiivisesti esiin ja proletariaatti alkaa vähitellen hyökätä työpaikkoja vastaan, sen lisäksi että se hyökkää valtion rakennuksia vastaan, jotka eivät saa rauhaa riippumatta siitä kuinka monta kyttää niitä on palkattu vartioimaan. Kapina tulee nousemaan silmiemme edessä.

Woland, Blaumachenille

Viitteet

(Suomennokseen on lisätty myös ranskankielisen käännöksen viitteet, jotka ovat laajemmat kuin englanninkielisessä versiossa.)

1. Ks. http://masablogg.blogspot.com/2009/01/mike-davis-on-greek-revolt.html
2. “Käsitteellä uusintaminen (reproduction) tarkoitamme kaikkea työtä joka on tehtävä, jotta pysymme työkykyisinä: syöminen, vaatetus, rentoutuminen, terveydenhoito, emotionaaliset ‘palvelut’, kurinpito, opettaminen, viihde, siivoaminen, lisääntyminen jne. Joskus se, mitä kutsumme ‘elämäksi’, on todellisuudessa vain uusintamista kapitalistisen riiston tarkoituksia varten.” -Midnight Notes: Strange Victories (1979) –suomentaja (Takku.netissä on käännettynä katkelmia tekstistä).
3. “Ei kosteta pelkästään Alexisin kuolemaa, vaan myös ne tuhannet tunnit jotka meiltä on varastettu työssä; tuhannet hetket joina meitä on nöyryytetty pomon toimistossa; tuhannet hetket jolloin olemme nielleet kiukkumme vitun tärkeää asiakasta kohtaan! Unelmamme, joista on tullut mainoksia; ajatuksemme, joista on tullut hallituksen linjauksia ja äänestyksiä; jatkuvasti huonontuva elämämme; oma itsemme, jonka näemme hiljalleen muuttuvan varjoksi yksitoikkoisessa arjessa”. Kahden ateenalaisessa ostoskeskuksessa työskentelevän työläisen kirjoittamasta tekstistä.
4. Endnotesin mukaan (ks. #1, endnotes.org.uk) ‘revindicate’ on arkaainen englannin kielen sana, joka tarkoittaa ‘vaatia’. Endnotes kirjoittaa: “Luttes revindicative on ranskan kielessä tavallinen käsite, joka tarkoittaa palkoista ja työoloista käytäviä kamppailuja tai välittömiä vaatimuksia esittäviä kamppailuja (vastakohtana kapinallisille tai poliittisille kamppailuille)”. Revindicative on käännetty tätä seuraten.
5. Katujen käytännöissä ei voinut erottaa “miehen” ja “naisen” rooleja. Monet naiset osallistuivat mielenosoituksiin ja hyökkäyksiin. Naiset myös hyökkäsivät pikkujohtajia vastaan tapaamisissa, kun nämä yrittivät juntata läpi omat näkemyksensä tai taktiikkansa. Lisäksi elämme nyt pääoman historiallisessa vaiheessa, jossa tuottavan (miehen) sosiaalisen roolin sukupuolittunut valta-asema uusintavaan (naisen) sosiaalisen roolin nähden on kyseenalaistettu pääomasuhteen sisällä, johtuen muun muassa naisten aiempien kamppailujen “integroinnista” siihen. Nykyään, kun uusintamiseen liittyvä toiminta on sisällytetty pääomasuhteeseen, on sukupuolittuneiden suhteiden tuhoamisesta tullut todellinen mahdollisuus, ja se tulee olemaan yksi pääoman tuhoamisen piirteistä.
6. Johtuen yhtäältä valtion tavasta hallita nuorten työllistymistä ja työttömyyttä sotilasvallankaappauksen jälkeen – tässä hallintatavassa yliopisto näytteli tärkeää roolia, koska Kreikasta puuttui kehittynyt teollisuussektori. Toisaalta johtuen opiskelijakamppailuiden 35-vuotisesta historiasta, joka on ylläpitänyt jatkuvaa koulutuskriisiä.
7. Sillä, että ”skene” on luonteeltaan ennemminkin sosiaalinen kuin poliittinen, on joitain konkreettisia vaikutuksia: se näyttää maantieteellisesti Exarchiaan eristäytyneeltä ”kylältä”. Tämä ghettoutuminen ei vaikuta juurikaan häiritsevän, joskus siitä ollaan päinvastoin ylpeitä. ”Kyläläiset” elävät yhdessä, joskus valtavistakin poliittisista erimielisyyksistä huolimatta, lakaisemalla eripuraisuutensa maton alle ”anarkistisen patrioottisuuden” hengessä.
8. Pariisissa ja muissa Ranskan kaupungeissa toisen ja kolmannen polven “maahanmuuttajat” – jotka ovat itse asiassa Ranskan kansalaisia – elävät ghettomaisissa nukkumalähiöissä ranskalaisen kantaväestön köyhälistön naapurissa. Suurten kunnallisten vuokra-asuntolähiöiden rakentaminen oli huipussaan vuosien 1960 ja 1975 välillä. Sen tarkoitus oli tarjota asuntoja Ranskan maaseudulta ja entisistä siirtomaista liikkeelle ajetulle muuttoaallolle. Koska nämä nukkumalähiöt suunniteltiin vain työläisten levähdyspaikaksi, vakituisten työsuhteiden harvinaistumisen myötä niissä syntyi räjähdysherkkä tilanne, kun monet lähiöissä syntyneet nuoret jäivät maleksimaan niiden pihoille.
9. “Kun kysyin häneltä, miksi hän osallistuu mielenosoituksiin, hän vastasi: ‘koska meitä hiillostetaan koulussa, kotona, koulun jälkeisillä tunneilla, ja nyt poliisi ampuu ja tappaa kaikki jotka lähtevät liikkeelle'” (Kathimerini 14.12.2008). Monien nuorten mielialoja kuvaa hyvin lainaus koululaisten pamfletista: “Me teemme työtä jotta he voivat syödä. MITTA ON TÄYSI, heidän mahansa on täysi ja meillä nälkä. Missä on se tasa-arvo, josta heidän niin sanottu demokratiansa puhuu? 600 euron minimipalkassa? Tämä siis on heidän tasa-arvoaan, tämä on mahdollisuuksien tasa-arvoa? SE 600 EUROA POLTETAAN. Sitä käytetään sytykkeenä, jolla teidän mulkkujen vanha maailma sytytetään tuleen!”
10. Kouluvaltaukset ilman vaatimuksia olivat tavallisia 90-luvulla, vuosien 1990-91 suuren opiskelijaliikkeen jälkimainingeissa. Tämä koululaisten mukava tapa päättyi vuosikymmenen lopussa, mikä johtui valtion vastahyökkäyksestä koulureformin muodossa 1998. Vaikkakin vain väliaikaisesti, kuten voimme huomata.
11. Tämä näkyy myös heidän asenteessaan “laittomiin” maahanmuuttajiin. Saattaa kuulostaa omituiselta, kun albanialainen vaatii (moitteettomalla kreikan kielellä) “ulkomaalaisten” karkottamista, mutta tämä tilanne on ymmärrettävä pääoman historiallisen dynamiikan kehyksessä, eikä moraalisin tai ideologisin perustein.
12. Maahanmuuttajat ovat kertoneet meille riidoista, joita nuorten halu osallistua mielenosoituksiin aiheutti nuorten ja näiden vanhempien välille.
13. Satojen maahanmuuttajien villi reaktio Ateenan mielenosoituksissa 21. ja 22. toukokuuta, joiden aikana sattui laajoja yhteenottoja poliisin kanssa (“Ensimmäinen avoin yhteenotto Kreikan poliisin ja maahanmuuttajien välillä”, kuului aiheesta kirjoitetun artikkelin otsikko eräässä päivälehdessä) ja mellakoita (kymmeniä autoja, pankkeja ja kauppoja hajotettiin), ei johtunut yhden mitättömän kytän typeryydestä, kun hän päätti tuhota muslimien rukouskirjan, eikä muslimimaahanmuuttajien uskonnollisesta ideologiasta (joka tietenkin on olemassa), kuten spektaakkeli yrittää asian esittää. On paljon kertovaa, että Kreikan Muslimiliitto tuomitsi mellakat, väitti, että ne olivat radikaalien ainesten ennalta suunnittelemia, ja vaati jokaista vandalismia haluavaa lähtemään Kreikasta. On aivan ilmeistä, että Kreikan valtio yrittää demonisoida “paperittomat” ja kääntää Kreikan proletariaatin ja pikkuporvariston pimeimpien osien tyytymättömyyden heitä vastaan. Yritys perustuu tietenkin maahanmuuttajien tekemiin rikoksiin, jotka heidän materiaalisessa tilanteessaan ovat välttämättömiä selviytymisen kannalta.
14. ”Kreikan työläisten yleisliitto”, maan tärkein ammattiliittojen keskusjärjestö
15. Vallatulla GSEE:llä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa “1918-2008: GSEE työläiskamppailujen vastustajana” tätä byrokraattista järjestöä kritisoitiin erittäin ankarasti. Keskusteluun osallistuneilla oli kuitenkin hyvin erilaisia näkemyksiä ammattijärjestötoiminnasta sinänsä.
16. GSEE:n valtausta valmistellussa tapaamisessa oli päätetty pitää taloa ainakin kaksi päivää, ja päättää sen jälkeen jatkosta. Kävi kuitenkin ilmi, että joidenkin ay-aktivistien suunnitelmissa valtaus päättyisi kahden päivän päästä, samaan aikaan kuin vuorokauden mittainen lakko, jonka lähettien ammattiyhdistys oli julistanut.
17. Yleiskokouksen valta määrätä toiminnasta näkyi lähinnä lähiöiden valtauksilla ja GSEE:n valtauksella. On monia esimerkkejä, joissa toiminta estettiin yleiskokouksen ja sen auktoriteetin nimissä. Tyypillinen esimerkki oli Ano Polin yleiskokous Thessalonikissa, joka lykkäsi kaupunginkirjaston valtausta monta päivää, koska se ei päässyt yksimielisyyteen. Tilanne ei ollut yhtä kireä ASOEE:n ja Kansallisen Teknillisen yliopiston valtauksilla. Nämä yleiskokoukset olivat pikemminkin proletaarien kohtaamispaikkoja kuin päätöksentekoprosesseja.
18. Jotta saataisi jonkinlainen käsitys siitä, miten paljon demokraattinen ideologia on heikentänyt kapinaa, voimme viitata esim. Chalandrin [Ateenan erään kaupunginosan] avoimeen yleiskokoukseen, johon myös paikalliset kenkäkauppiaat osallistuivat, vaikka he vain valittivat, ettei heillä ollut tarpeeksi rahaa palkkojen maksamiseksi työntekijöille. Toisessa tapauksessa joku jopa ehdotti, että Chalandrin keskustassa ei järjestettäisi mielenosoitusta (ja että mielenosoittajat menisivät sen sijaan isohkoon kauppakeskukseen Maroussin kaupunginosassa) koska: “onhan nyt kuitenkin joulun aika, Chalandrin kauppiaiden täytyy saada vähän rahaa, ja mielenosoitukset ovat aina samassa paikassa”. Ote Eutopie -lehden numerosta 17 on paljastava: “(…) antiautoritaarit eivät kuunnelleet kaikkia mielipiteitä, heidän ainoa tavoitteensa oli saada muut vakuuttuneeksi omista mielipiteistään, ei keskustella ja päättää yhdessä sen uhalla, että muut saattaisivatkin saada heidät vakuuttuneeksi. Paljon kertova esimerkki: erään yleiskokouksen aikaan joku vastusti ehdotusta, että järjestettäisi solidaarisuusmielenosoitus joulukuussa pidätettyjen tueksi, ja perusteli ehdotusta sillä, että koska heidät kerran on pidätetty, heidän on täytynyt tehdä jotain väärää. Tähän antiautoritaarit, joita oli huomattava enemmistö, esittivät vastalauseiden myrskyn, ja kävi selväksi, ettei sellaisista ehdotuksista keskustella”.
19. Aivan samoin kuin vuonna 2008, myös 1985 puhkesi 15-vuotiaan henkilön murhan jälkeen väkivaltaisuuksia, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa. Vuonna 1985 hyökkäys Kreikassa lyhyeksi jäänyttä sosiaalidemokraattista sopimusta vastaan, ja sen purkaminen, oli juuri alussa. Ne 23 vuotta, jotka sen jälkeen ovat kuluneet vuoteen 2008 asti, ovat merkinneet suurta muutosta. 1990-luvun taitteessa nähtiin sekä Itä-Euroopan valtiokapitalistisen blokin romahdus että valtavan maahanmuuttoaallon alkaminen, mikä laski pääoman tuottavuutta Euroopassa (mutta kuten voimme huomata, vain väliaikaisesti ja liian vähän). Vuonna 1985 ei ollut sitä repressioon kohdistuvaa raivoa, joka nyt on tavallista suuressa osassa työväenluokkaa, koska repression rooli yhteiskunnan uusintamisessa ei ollut yhtä keskeinen kuin nykyään. Kolikon kääntöpuoli on valtion kyvyttömyys tukahduttaa vuoden 2008 valtauksia, toisin kuin vuonna 1985, jolloin se sai helposti kukistettua teknillisen yliopiston kemian laitoksen valtauksen. Vuonna 1985 “tuohtuneet kansalaiset” toimivat aktiivisesti poliisin rinnalla, mihin verrattuna fasistien osallistuminen joulukuun tapahtumiin Ateenassa oli mitättömän pientä. Vuonna 1985 Teknillisen korkeakoulun häätöä tulivat yrittämään fasistit ja kytät yhdessä.
20. Esimerkiksi OME-OTE:n (telekommunikaatiyhtiö OTE:n työläisten liiton) liittokokouksessa kokouksen johtokunnan ay-aktiivit hyökkäsivät kiivaasti vasta perustetun OTE:n puhelukeskustyöläisten ammattiosaston delegaatiota vastaan huutaen, että ”me emme tunne teitä, keitä te oikein olette?” Puhelukeskustyöläisillä ei ole paikkaa OME-OTE:ssa ja suuri enemmistö heistä on nuoria ja opiskelijoita. Evangelismos-sairaalan nuoret tilapäistyöntekijät taas häädettiin väkivaltaisesti, kun he yrittivät osallistua äänestykseen ja vaativat että liitto käsittelee heidän vaatimuksensa. Lisäksi useimmat ELME:t [opettajien liiton alueelliset osastot] eivät hyväksy jäsenikseen tilapäisillä sopimuksilla työtä tekeviä opettajia.
21. Valaiseva esimerkki on OIKOMET:lla töissä olevien siivoojien kamppailun kehittyminen (yhtiö vuokraa siivoojaryhmiä julkisen alan palveluille, kuten ISAP-metrolle, ja sen omistaja on johtavassa asemassa PASOK-sosialistipuolueessa). Koska PEKOP-ammattiliiton vaatimus saada työntekijöille vakituiset työsuhteet ISAP:ssa tarkoittaa väistämättä työn hakemista ASEPin kautta (hallituksesta riippumaton komitea, joka tekee päätökset henkilöstön palkkaamisesta julkisella sektorilla), “eurooppalaisten” ja “ei-eurooppalaisten” työläisten välinen kahtiajako oli väistämätön. Tästä huolimatta ammattiyhdistys vaatii lausunnoissaan sitkeästi siivoojien työsuhteiden vakinaistamista kaikissa valtion omistamissa yhtiöissä. Tässä kuvassa on se ongelma, että noin 80%:lla OIKOMETin työntekijöistä ei ole oikeutta osallistua tällaiseen hakukilpaan, koska he eivät ole Euroopan Unionin kansalaisia.